Kellvik, Pohjoiset Rajamaat

 

73 Talven Aikaa, Kuninkaankuu

 

 

                                                      ______________________

 

 

Pieni tyttö kantaa rusakon ruumista, haalea verijuova poskellaan, ja tutkii ylpeänä isänsä saamaa saalista. Lapsen ilon katkaisee valitus. Ääni kantautui metsästä ja tytön katse on kääntynyt sitä kohden. Käsi laskeutuu lapsen olkapäälle.

 

Samaan aikaan nuori miehenalku pysähtyy Kellvikin tiellä ja hän kuulee tuulen tuoman valituksen. Kuin sen kantamana, lunta alkaa sataa. Se on mustaa. Poika juoksee pois liian nopeasti huomatakseen.
 

 

Äiti tuijottaa likaisesta ikkunasta ulos, eikä kuule yötä rikkovaa huutoa. Se on vauvan itku, joka saa hänet lopulta poistumaan pimeästä huoneesta ja lukitsemaan oven takanaan. Vasta silloin nainen uskaltaa sulkea silmänsä.

 

 

Tallissa hahmo tarkistaa viimeisen kerran eläimet ja hyräillee pehmeää sävelmää ennen kipuamista ylös parvelle nukkumaan. Uni kaappaa hänet nopeasti syleilyynsä, eikä hän hätkähdä edes silloin kun ovi talliin aukeaa.

 

 

Metsän reunalla nuori nainen seisoo ja odottaa toivekkaana. Puristaen turkisviittaansa tiukemmin ymärilleen ja pysyen poissa tulen kajosta, hän vilkuilee melkein nälkäisenä ympärilleen. Tänä iltana, ehkäpä, hän tulisi viimein. Valitus yössä saa hänet pelokkaaksi, mutta ei hylkäämään paikkaansa.

 

Eikä kovinkaan kaukana kylästä, parantaja on saapumassa. Kuolleiden haju seuraa tätä yhä. Hänen vaatteensa löyhkäävät savulle ja palaneelle lihalle. Yskänpuuska vavisuttaa ruumista ja puiset talismaanit helähtävät. Kolme hahmoa seuraa parantajaa.

 

Toisaalla metsästäjä katsoo vakavana kuollutta kettua ja sen roudan raiskaamaa turkkia. Hän ei toisi idästä saalista tälläkään viikolla. Vain huonoja uutisia.

 

 

Mutta hän ei tiedä tuovansa mukanaan jotain muutakin Kellvikiin.

 

 

    __________________________

 

 

Kellvik on pieni metsästäjien ja nahkureiden yhteisö Pohjoisilla Rajamailla. Parista rakennuksesta koostuvaa pihapiiriä ei tohdi sanoa edes kunnon kyläksi, mutta se on ollut olemassa samassa paikassa niin kauan kuin kukaan pystyy muistamaan.

 

Lähin naapuri, neljän päivämatkan päässä sijaitseva Viimaportin kylä, puolestaan on viimeinen pysähdyspaikka ennen Itävartiota ja sen takana odottavaa pimeyttä. Metsän siimeksissä ja luonnon armoilla eläminen ei ole helppoa, silti monet metsästäjät ja käsitöiden taitajat ovat jääneet asuttamaan Kellvikiä. Liha, turkis, luu ja puutavara käyvät hyvin kaupaksi Viimaporttiin, josta ne kuljetetaan eteenpäin. Itävartio on erityisen riippuvainen näistä kauppayhteyksistä, sillä sivistyneempien alueiden kauppiaat tohtivat harvoin matkata niin syrjäisille seuduille ja vierailevat yleensä vain kesän aikana.

 

Rahalla on pieni merkitys Kellvikissä, sillä kaikki tarvittava hankitaan yleisesti vaihtokaupalla. Muulla tavoin saadut varat kerätään yhteen ja niistä huolehtii yhteisön matriarkka Hilda Eiriken. Rahat jäävät yleensä vain keräämään pölyä, sillä yhteisö on lähes täysin omavarainen.

 

Örkkien klaanit vaeltavat joskus alueen halki kesäisin, mutta muuten tienoo herättää yleensä vain erakoituneiden ja syrjäytyneiden henkilöiden huomion. Jokainen asukas on jäänyt Kellvikiin omien syidensä takia eikä niihin syihin puututa, kunhan kaikki hoitavat osuutensa töistä. Useimmilla on sukua Viimaportissa tai jopa Itävartiossa mikä sinänsä ei ole kummallista. Ne harvat eläkkeelle jääneet Idän Vartijat ovat tavanmukaisesti asettuneet Viimaporttiin, sillä he eivät enää kykene palaamaan yhteiskuntaan palveluksensa jälkeen.

​

Kellvikissä on totuttu näkemään huonoja vuosia, mutta tilanne alkaa vaikuttaa pahemmalta kuin koskaan. Saalis jää harvaksi, puut mätänevät pystyyn ja elannon hankkiminen on jokapäiväinen taistelu. Talven aikana hankitut vähäiset turkikset ovat huonolaatuisia ja eläinten liha syömäkelvotonta.

 

Jokainen odottaa hartaasti kevättä ja sen mukanaan tuomaa helpotusta.